Rakkaan Dinomme olen tietoisesti halunnut jättää blogin ulkopuolelle. En siksi etten olisi välittänyt, vaan juuri siksi että olen välittänyt niin paljon. Ystävän heikkenevä kunto ja tieto lähestyvistä hyvästeistä on sävyttänyt alakulolla päiviämme jo pidempään. Jo keväällä "valmistauduimme" siihen että mikä tahansa päivä voi olla viimeinen - mutta saimmekin kun lahjaksi vielä kokonaisen yhteisen kesän. Mieheni viisaita sanoja lainaten; ei pidä surra vaan iloita jokaisesta hetkestä yhdessä. Aina se vaan ei ole ollut niin helppoa...
Koti tuntuu nyt tyhjältä - miten moni pienikin asiaa muistuttaa puuttuvasta. Tavarat saavat seisoa vielä paikoillaan - tuntuu niin lopulliselta siivota ne pois. Jokainen suree omalla tavallaan - kuka äänekkäästi protestoiden - kuka omaan huoneeseen hiljaisesti sulkeutuen.
Koskaan aikanamme ei Huvilassa ole eletty koirattomia päiviä. Jo lapsuudessani olen ulkoiluttanut lähitienoon koirat ja kolunut kulmakunnan tallit - omaa lemmikkiä en veljeni voimakkaan allergian takia voinut saada. Pian lapsuudenkodista muutettuani meillä oli jo kissa, sitten koira ja toinen... Ihanteellisempaa elinympäristöä eläimille ei voisi kuvitellakaan kun Huvila aidattuine pihoineen. Kunnes - jälkikasvumme alkoi oireilla; diagnoosina allergiaa ja astmaa. Eläimistä emme ole pystyneet luopumaan, kerran niihin sitouduttuamme olemme haluneet pitää huolta niistä loppuun asti. Rajoituksiahan se tietysti on tuonut mukanaan. Ja Dino on ollut meidän viimeisemme, niin tärkeä ja arvokas...
Moni on meiltä viime päivinä kysellyt että tuleeko meille uusi koira. Ajatukseen koirattomasta ja eläimettömästä arjesta olen pitkään yrittänyt sopeutua. Tällä hetkellä se tuntuu äärettömän vaikealta. Pitää antaa ajan rauhassa kulua, niin että tärkeitä päätöksiä tehdessä ei ainoastaan seuraa sydämensä ääntä.Illalla laskemme maahan Dinon uurnan. Metsään, jota koristavat monenlaiset havupuut ja alppiruusut. Vierelle parhaan koiraystävänsä Jeren ja oman poikansa Pellen.
Niin se on ettei huomisen päivän kulusta voi milloinkaan olla varma. Markkinat joille olin valmistautunut menemään jäivät minun osaltani käymättä - ne tuntuivat ihan toisarvoisilta. Ehkä olin salaa vähän mielissäni kovasta tuulesta ja koko lauantaipäivän kestäneestä sateesta - en ainakaan kokenut menettäneeni mitään sillä saralla.
Lapset olivat kutsuneet viikonlopuksi yövieraita - emme haluneet pahoittaa heidän mieltänsä enempää ja niin meillä on ollut viikonlopun öinä 4-5 ylimääräistä yöpyjää... kävi meillä vieraisilla miehen sisko kera espanjalaisen vieraansa... ja veljeni ystävättärineen kutsui meidät rosvopaistinuotion ääreen. Touhua ja tohinaa. Mutta myös pohjatonta surua ja kyyneleitä.
Ollaan lahjoja toisillemme! Anne
10 kommenttia:
Ihana muistoruno. Minäkin omistin koiralleni runon, kun hänestä aika jätti. Ja otin kuvan, jossa sairaan koiran vierellä häilyy pieni koiraenkeli. Muisto kulkee rinnallani ikuisesti.
Täytyypä keksiä jokin keino, jolla voin kirjoittaa koirastani ilman, että paljastun...
Aivan ihania kuvia täällä!
Kauniisti kirjoitit ystävästäsi, huolesta ja surusta:) Minä käyn parhaillaan läpi tuota huolen aikaa rakkaan Mimosamme kanssa, murehdin kuinka kauan sitä on vielä jäljellä sydänvikaisella vnhuksellamme, enkä osaa kuvitella elämääni ilman sitä...
Ja Anne, koittakaa jaksaa, päivä päivältä suru sitten muuttaa muotoaan ja alkaa helpottamaan..
Terv Marja
Voi... tiedän niin tuon tunteen. Lämmin osanottoni teille.
Voi, kuinka kaunis muisto koirastanne.
Se on aina yhtä haikeaa. Ei sille vaan mitään voi. Ja kuinka kauan sitä kuvitteleekin kuulevansa kynsien rapinan, näkevän varjon häilähtävän, haukahduksen.
Oma koirani lopetettiin viime vuoden elokuussa ja edelleen pohdin useampana päivänä viikossa, että tulisiko toinen ystävä vai ei? Meillä on pihalla kyllä yksi koira mutta sisällä ei kukaan hipsuta. Toisaalta meillä ei ole enää koirankarvoja vaatteissa, sohvassa, sängyssä... mutta kukaan ei käperry viereeni hellittäväksi ja ei ole aina iloinen kun saavun kotiin.
Aina vain kaipaan.
Ai juu, sinulla on todella mukava blogi, olen hetken aikaa tätä seuraillut.
Hei taas Anne!
Kaunis kertomus blogissasi oli koiran elämästä. Kirjoitin tätä kyynel silmissä....
Luopuminen on niin rankkaa mutta joskus se on parempi että kun kunto ei riitä ,saa rauhan ja levon.
Mukaellen erästä minulle tärkeää lohdutusta...
Kun koirat kuolevat ja ne haudataan,
niistä tulee puita,niittyjä ja heinää,
ja ne humiset tuulen kera rakkaittensa yllä.
Jaksamista!
-krisse-
Dino ja niin ihana lumiukkokuva. Jaksavia terveisiä <3.
Kiitokset teille!
Tänään ensimmäinen päivä kun tuntuu edes vähän paremmalta...Pitkästä aikaa tuli nukuttua kunnolla, se jo piristää. Niinhän se on että elämän on jatkuttava, siitä tämä arki yrittää parhaansa mukaan pitää huolen - ja hyvä niin.
Muistot ovat aarteistamme kalleimpia, niitä meidän pitää vaalia!
Rutistuksin Anne
Kylläpä alkoi itkettämään kun luin koiraystävästäsi... Osanottoni suruun. Itselläni myös vieläkin on suru ja ikävä omaa pikku haukkua, joka on ilostuttanut koiraenkelilaumaa puolen vuoden ajan. Sydämessä on tyhjä kohta joka huutaa täyttämistä.
Jaksamisia!
Hyvä jos olosi oli jo parempi:) Suru velloo kuin valtameri, isoina ja pieninä aaltoina, joku päivä on tyynempi kuin toinen kunnes jossain vaiheessa päästään suvantoon:))
Minä taas tänään kannoin meidän Mimosaa vähän väliä kun oltiin lenkillä, tuntuu ettei se jaksa enää tipsuttaa kovin pitkää matkaa....
Terveisin Marja
Lähetä kommentti